Yhdessä erossa

5.4.2017

Pin This


Tänään oli päivä, jolloin vietin ensimmäistä kertaa aikaa kolmistaan lapseni ja lapseni isän kanssa eron jälkeen. Ero tapahtui loppusyksystä viime vuonna. Sen jälkeen olemme nähneet joulua lukuunottamatta vain pakon sanelemina. En ole tahtonut pitää ylimääräistä yhteyttä. En juurikaan kysellä tai kertoa kuulumisia. Se on ollut tietoinen valinta. Tahdoin muuttaa ja aloittaa tämän uuden arjen rauhassa.

Totta puhuen, syynä oli pelko. Tai huoli. Pelkäsin katumuksen tunnetta, pelkäsin kaipuuta, katkeruutta ja kaihoa entiseen. Hiljalleen kevään edetessä, haavojen parantuessa, välien korjaantuessa tajusin pelkoni olleen turha. Ero oli oikea valinta.

Miksi siis nyt viettää aikaa, kun on sinkkuelämä (yyyyh mikä sana!) hyvässä nosteessa ja muutenkin elo leppoisan vapaata? Koska jälkeläinen. Viiman elämä koki tähän asti suurimman järkytyksensä vanhempiensa erosta. Hän on joutunut sopeutumaan täysin uuteen rytmiin. Kahteen kotiin, vuoroviikonloppuihin ja jatkuvaan kyselyyn: "Kuka minut tänään hakee päiväkodista?" Vaikka sopeutuminen onkin mennyt paremmin kuin osasin odottaa, en silti voi tietää, mitä pienen päässä liikkuu.

Muutettiin Viiman kanssa helmikuun alussa meidän omaan kotiin. Tämä on ihana koti, odottakaas kun pääsen esittelemään! Jo heti muuttoiltana oli lämmin ja kotoisa fiilis. Ero tuntui saaneen virallisen loppunsa, kun ei tarvinnut enää äidin nurkissa könytä. Oli mahtavaa saada omat huonekalut, kaikki omat vaatteet ja tavarat, vain omaan kotiin. Vähitellen tavatessa lapsen isän kanssa puheessa ei ollut satunnaisen kettuilun lisäksi muita kaunoja.

Meillä oli perheenä yksi yhdistävä asia. Luonto. Viiman isä etunenässä, vähän turhankin tietäväisenä kekluja heilutellen, Viima perässä innoissaan muurahaispesiä tutkien ja minä taaimmaisena usein metikköön sopimattomissa vaatteissa instakuvia nappaillen. Metsäretkistä tykättiin aina, oli kyseessä sitten luontopolku tai pururata. Erityisesti lämpimään vuodenaikaan, kun joku (...) ei vain palellut mukana.

Tänään suunnattiin lähimetsään. Edessä talsivia isää ja poikaa katsellessa olo oli vähän kuin vuosi sitten. Tavallinen. Aurinko paistoi ja linnut tsirputtivat, oli mitä kaunein kevätiltapäivä. Silti kaikki oli niin erilaista. Me emme enää olleet perhe, mutta tässä me kävelimme muina retkikuntina. Tunne oli hämmentävä. Ei välttämättä paha, mutta omituinen.

Miespuoliset paistoivat nakkia notskilla ja minä ihailin hiljalleen laskevaa aurinkoa. Tunnelma oli rauhallinen. Tiirailtiin palokärkiä kelopuissa ja rakennettiin majaa yhdessä. Vaihdettiin jopa kuulumisia lähes ilman piiloivailua.

Hyvä vanhemmuus ei ole ydinperheestä tai parisuhteesta kiinni. Erotessa sekä minä että Viiman isä tahdoimme molemmat pitää kiinni Viimalle tärkeistä asioista siinä määrin, kuin se oli mahdollista. Meillä on sama päämäärä: jälkeläisen kasvattaminen jokseenkin järkeväksi aikuiseksi. Meidän on tultava toimeen, vaikka erityisesti alussa se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Tämänpäiväinenkään ei olisi tullut kuuloonkaan muutama kuukausi sitten, mutta nyt aika oli sopiva.

Tämä oli ikäänkuin post-break-up-ihmiskoe. Tärkeä sellainen. Ero on lopullinen, eikä kaihoa yhteiseen ruokakuntaan enää ole, mutta silti tämä onnistui.  Oli mahtavaa huomata, että aikaa todella pystyy viettämään, vaikka ei ole enää parisuhteessa. Yhdessä, mutta erossa.