Se ei ollut itsestäänselvyys

16.5.2016

Pin This
// Postauksen kuvat otettu yhteistyössä Christian Pirskanen Photographyn kanssa.
Christianilla on vielä aikoja tälle keväälle, joten vink vink valmistujaiskuvauksiin. 

Minä en ikinä tule unohtamaan sitä päivää, kun kerroin lukion opolle raskaudestani. Olin kuusitoista ja peloissani. Olin menossa puhumaan opinto-ohjaajalle, koska halusin selkoa jatkoon, halusin selkeän suunnitelman opintoihini, jotka siinä vaiheessa vaikuttivat hyvin sekavilta ja vaivalloisilta. Olin juuri aloittanut kaksoistutkinnon, käynyt ensimmäisen jakson lähärikoulua, siirtynyt lukiojaksolle ja tullut raskaaksi. Se ei kuulunut varsinaisesti suunnitelmiini, joten suunnitelmia piti muuttaa.

Minua jännitti ja ahdisti puhua raskaudesta muille. Olin siihen mennessä kertonut lähisuvulle, ja saanut vastaukseksi itkua, huutoa, raivoa ja lisää itkua. Muutama lähin ystäväkin tiesi, ja heidän reaktionsa olivat tyrmistys, hermostunutta naurua ja suoranainen järkytys. Nyt edessä oli kertominen puolituntemattomalle naiselle, mukavan oloiselle toki, mutta silti todella vieraalle. Astuin opon ovesta sisään, istuin tuolille ja puuskahdin sanottavani, jotenkin että: ”Halusin tulla juttelemaan, koska en tiedä miten mun opinnot menevät nyt tästä eteenpäin. Oon raskaana”. Hiljaisuus.

”Onnea”, sanoi opo.

Siis onnea. Hän onnitteli minua. Hän oli ihka ensimmäinen ihminen, joka onnitteli minua syntyvästä vauvasta. Ihka ensimmäinen tyyppi, joka reagoi uutiseen luonnollisesti, niin kuin syntyvään lapseen yleensä reagoidaan, ilolla, hymyllä. Onnittelulla.

Loppuaika meni minun osaltani aivan ohi hämmennyksen kyyneleitä peitellessä, mutta kai me saimme juteltua lähitulevaisuuden kuviot selviksi. Opo vakuutti, että kyllä nyt yksi kaksoistutkinto saadaan läpi mentyä. En ollut itse yhtään varma, mutta eihän sitä keskenkään voinut jättää.

Massu paisui ja pullistui lapsi sisällään. Lukiotoverit tuijottivat. Vauva potki historiantunnilla ja minä purin huultani. Kävin lukiota alati pyöristyvän vatsani kanssa aina seuraavan kesäloman – ja sattumalta samalla äitiyslomani – alkuun. Eräs opettaja kysyi loman alussa, oliko lapseni syntynyt jo. Katsoin häntä kahdenkymmenenkahdeksan raskauskiloni kanssa lievästi närkästyneenä.

Lapsi syntyi heinäkuussa ja marraskuussa olin jo takaisin koulussa. Se se vasta hullun hommaa olikin. Toisin kuin opoepisodista, tuosta ajasta ei ole sitten mitään muistikuvaa. Tai on, itseasiassa yksi.

Olin ajatellut koko lukioaikani ajan, että ruotsinopettajani kuulostaa ihan Muumimammalta. Ei heissä ulkonäöllisesti lainkaan samaa ollut, mutta ääni oli tismalleen sama. Tämä assosiaatio päässäni olin nukahtanut eräällä ruotsintunnilla. Heräsin hetken päästä kuuntelemaan lisää gå-går-gick-har gått-taivutuksia ja huomasin nähneeni hetken unta Muumipeikosta. Olen siinä mielessä onnekas, etten taida juurikaan puhua unissani.

Minun äitini oli vauvan kanssa kotona, kun minä uneksin koulussa. Olin kävelevä äitizombi, varmaankin jatkuvasti jonkinlaisessa horrostilassa. Aivan hullun hommaa, kuten jo totesinkin. Koulutunteja ei ollut viikossa muutamaa enempää, mutta jos nyt saisin valita, kyllä minä vähintään sen yhdeksän kuukauden mammaloman olisin pitänyt. Ei se ihan turhaan ole järkätty niin.

Mutta, rämmitty mikä lähdetty. Lukio jatkui, lapsi täytti vuoden, lukio jatkui edelleen. Lapsi vaihtoi seuraavana syksynä päiväkotiin. Meni jo vähän paremmin, arki vakiintui, lukio sujui.


Sitten koitti kevät. Vitullinen kevät kaksi vuotta sitten.

Puolitoistavuotias beibi, minulla ylioppilaskirjoitukset, mies lähti armeijaan. Vieläkin ahdistaa, kun muistelen tuota aikaa. Tuon minä taas muistan vähän turhankin hyvin. Vedin inttileskeyden aika äärirajoille, siitä kiitoksena paniikkikohtaukset ja muut samantyyliset ongelmat. Sain stressikuumetta ylppärikirjoituksista.

Äidinkielen ylioppilaskokeet olivat itselleni se The Näytön Paikka. Toki muihinkin olin valmistautunut ja rimoja itselleni asetellut, mutta äikkä oli tärkein. Siitä oli tultava E, eximia, toiseksi korkein arvosana. Ei vain yksinkertaisesti ollut muita vaihtoehtoja. Kirjoittaminen oli aina ollut se, missä olen edes astetta keskinkertaista parempi.

Ylppärisali oli hiljainen ja täysi. Esseet olivat itselleni niitä omimpia kirjoituksia, joissa pystyin toteuttamaan sanoja ja maailmoita pursuavaa mielikuvitustani. Esseen aiheista silmiini tarttui parhaimpana eräs otsikkoessee. En muista kyseistä otsikkoa täydellisesti, mutta se oli suurin piirtein ”Siltä matkalta löysin itseni”. Minä kuvasin seikkaperäisesti synnytyssalin näkymiä, hajuja ja tunnelmia - takaumina asioita, jotka minut olivat kyseiseen synnytyssaliin johtaneet.

Sain eximian. Ja mieskin palasi kotiin.



Lukio päättyi, mutta lakkia jouduin odottamaan. Kaksoistutkinto jatkui lähihoitajalinjalla. Ensimmäinen vuosi perusopintoja: lääkelaskuja, ensiapua, kuntoutusta ja huolenpitoa. Opinnot etenivät hitaasti mutta varmasti. En ole kokenut lähihoitajakoulua niinkään haastavaksi, vaan enemmänkin aikaa vieväksi.

Koitti seuraava vuosi, viime syksy siis. Erikoistuminen vammaistyöhön alkoi.

Työharjoittelusta työharjoitteluun ja etätehtävät päälle. Aloin olla jo aika uupunut. Uupunut siihen, että opinnot tuntuivat vain venyvän ja kestävän. Toki minä olen tiennyt opintojen keston jo pitkään, ei se auttanut. Lähihoitajaluokka oli vaihtunut useampaan kertaan, kaverit mukana. Tahdoin vain jo valmistua.

Päästäänkin tähän kevääseen. Pari viikkoa koulua, töitä, pari päivää koulua, töitä. Isovanhempani katsoivat lapsen perään, kun minä lähdin koululle aamulla ja palasin töistä illalla. Miehellä oli omat yötyönsä, ei hänkään voinut lähteä kuskaamaan lasta hoitoon oman vuoronsa jälkeen. Ja kun illalla nähtiin, se oli suukosta moido ja läpsystä vaihto. Ja sitten se vain loppui.

Päivä oli 29. huhtikuuta, kun kävelin koululle viimeisen kerran. Ahdisti jostain syystä vietävästi, oli usein ennenkin koululle mennessä ahdistanut. Ylös yläkertaan, moikkaus melkeinpä jokaiselle vastaan kävelevälle opettajalle (olin ollut kyseisessä koulussa niinkin pitkään, että olen ehtinyt istua suurimman osan opettajista tunneilla). Opintotoimistossa täytin kaksi lisenssianomuslappua.

Yllättäen opintotoimiston nainen nykäisikin tiskin takaa ruusun. Todistuksen kanssa kuulemma tulee sellainen. Tuli itselleni aivan yllätyksenä, ihanana yllätyksenä! Olimme sitten kolmisin tätä todistuksenjakoa; minä, ryhmänohjaajani ja tämä opintotoimiston ihminen. Mikäpä siinä sitten. Sain todistuksen läpimenneestä tutkinnosta ja halauksen päälle. Kävelin koulusta huomattavasti keveämmin mielin ulos.

Kotiin päästyäni yritin soittaa amiksen opolle, ei vastausta. Lukion opolle, ei vastausta. Päähän oli pälkähtänyt ajatus, että tässähän oli vasta puolet tutkinnon todistusta. Toinen puoli – ylioppilastodistus – pitäisi olla tulossa, mutta mistä ja milloin? Muutaman mutkan jälkeen sain lukion opon kiinni, ja hän kertoi todistuksen tulevan toukokuun lopulla, samaan aikaan kuin muidenkin tänä vuonna valmistuvien. 


Aivan yhtäkkiä olin valmis. Koulutehtäväkansio vielä tietokoneen työpöydällä, sikin sokin vammaispalveluista ja autismista tietoa. Monisteet hujan hajan kaapeissa ja opon puhelinnnumero kännykässä. Enkä minä niitä enää mihinkään tarvitse.

Toisaalta ajattelin, että tämähän on vain toisen asteen tutkinto. Ei mikään iso juttu tai erityisen haastava. Ei tässä mitään tohtorisnaisia olla, vaan tavallinen amis-yo-muikkeli vain. Mutta sitten taas toisaalta, minulle tämä on suuren suuri asia. Koulu on rytmittänyt elämää yli kymmenen vuotta – viimeiset viisi vuotta siitä oli tätä kaksoistutkintoa - ja on outoa ja hienoa saada se päätökseen. Toki minä vielä joskus opiskelen, mutta tämä osa on nyt tässä.

Hanskat meinasivat lentää tiskiin useammin kuin kehtaan tässä myöntää. Väsymys meinasi voittaa useammin kuin tohdin sanoa. Tarvitsin apua ja tukea, ja onneksi sitä myös sain. Siitä kiitokset niin äidille, isovanhemmille, miehen porukoille, koulujen tyypeille kuin lapsen päiväkotiinkin (he ovat olleet todella ymmärtäväisiä hyppivien tuntien ja vuorojen kanssa vaikkei vuoropäiväkodista olekaan kyse. Lisäksi tiedän heidän lukevan blogiani, joten terkut vaan ja kiitokset). Vaaditaan nähtävästi hemmetin monta tyyppiä, että saadaan yksi valmistumaan. Mutta niin vain tapahtui.

Ihan hyvinhän kaikki sitten sujuikin.




63 kommenttia:

  1. Mäki muistan ikuisesti sen hetken, kun kerroin mun lukion ryhmänohjaajalle raskaudesta. Ja sen kuinka tsemppaava keskustelu se oli! Varmaan ainoa laatuaan koko raskauden aikana :'D

    Onnea valmistumisesta ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, ihanaa, tsemppaavat keskustelut on varmasti jokaiselle nuorelle tulevalle vanhemmalle tarpeen! Kiitos <3

      Poista
  2. Itsekkin lähihoitaja-lukion käyneenä ja hulluna vielä kolmoistutkinnon hankkineena voin sanoa, että I feel your pain! Tosin, lapsia ei tullut mutta mies meni vaihtoon kesken lukion ja hölmöyksissäni olin sen miekkosen takia mennyt lukiota vaihtamaan. No jotakin opimme. Koskaan ei ole liian myöhäistä suorittaa kolmoistutkintoa... eikö se kuudessa vuodessa suoritettunakin ole ihan ok? :D Ainiin ja kaiken päälle sotkemaan vielä todella paljon aikaa vienyt jalkapallo. Välillä koulusta mentiin suoraan reeneihin ja reeneistä lähes suoraan töihin ja jotain sellaista. Ei anneta menneiden häiritä. Tärkeintä on tässä ja nyt. Olemme valmiita lähihoitajia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi! On kyllä ollut sulla aika rupeama, hyvä että pääsit valmistumaan ♥!

      Poista
  3. Ensinnäkin aivan hirmuisen paljon onnea! Tarinasi on vaan niin uskomattoman inspiroiva ja onnistumisen riemua täynnä :) vaikka oman opintopolkuni jatkuukin vielä muutaman vuoden, mutta pidän alastani ja rakastan opiskelua. Näistä huolimatta en tiedä olisinko pystynyt samaan suoritukseen kanssasi. Kahden tutkinnon tekeminen ilman pientä lastakin on haastavaa, mutta että teit sen on mahtavaa! Samalla olet ollut mitä ihanin äiti mahtavalle pienelle ihmisen alulle :) eli siis toiseksi ole ylpeä itsestäsi, nämä saavutukset olet tehnyt sinä itse eikä niitä vie kukaan pois :) nauti ihanasta kesästä ja onnea vielä kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos oikein paljon! <3 Ihana kommentti tämä!

      Poista
  4. Onnea! Miulla myös lähes yhtä kivinen tie, muilla tavoin ehkä. Mutta raskaus, masennusta, kohtauksia, miehen armeija ja lapsi sinnekkin mahtui. Nyt loppuportfolion väsäys menossa ja sitten. Sitten oon valmis. Eli samantyylistä settiä tulossa täältäkin. :)

    Ihanan mekon löysit! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pinja ♥♥♥ Oon ennenkin kelannut et menipä/meneepä meillä elämäntilanteet yksiin! Mutta ihan mahtavaa että säkin oot loppusuoralla, vau, ole ylpeä itsestäsi! :>

      Poista
  5. Voi että sulla on KAUNIS mekko!!! Uskallanko udella mistä se on hankittu?

    VastaaPoista
  6. Onnea valmistumisesta <3 :)
    Ja vitsi sä oot kyl edelleenkin ihan huippu nätti... :) Täällä kateellinen kehuu!

    VastaaPoista
  7. Oi vitsi, onnittelut sinulle!
    Itsekin suoritan tällä hetkellä kaksoistutkintoa ja olen juuri valmistumassa ja tämä kolme vuottakin on riistänyt hermoja nii en osaa kuvitellakaan kuinka paljon sinun kokemuksesi. Bongasin myös et itselläni on samanmoinen mekko! :)

    VastaaPoista
  8. Onnea Demi! Hyvin tehty. Olit yhtä nätti livenä (Ping). Tuus vastavierailulle ilopilleri.net. Puss.

    VastaaPoista
  9. Tuo ensimmäinen kuva, voiko kauniimpaa olla!! Aivan ihana kuva, paljon onnea valmistumisesta! ❤️

    VastaaPoista
  10. Oot sä kyllä luja mimmi! Iso hatun nosto! Moni ei tohon pysty vaan jää odottamaan sossunluukulta rahoja ja menee kouluu ehkä sitten ku lapsi on vähän suurempi. Sä oot todellakin näyttänyt sen miten koulun voi käydä loppuun vaikka nuorena lapsen saakin :) Onnea vielä hurjasti! :) viivi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoskiitos! Toki pitää oikeesti muistaa et tää mun/meidän tukiverkosto on suurempi kuin nuorilla äideillä yleensä. Se mahdollisti kouluun menemisen aikasin :>

      Poista
  11. mielettömän ihania kuvia, oot kaunis!<3 paljon onnea!:) mulla vielä vuosi koulua ennen kun oon valmis lähihoitaja ja meinasin hakee myös ykkösvaihtoehtona vammaistyöhön, mut päädyin kuitenkin sairaanhoito- ja huolenpito osaamisalalle. kuuden viikon harjoittelujakso erääs paikas avarsi silmiä tosi paljon kun hoidin keskivaikeesti ja vaikeesti vammaisia ihmisiä ja ihastuin siihen (kin) työhön täysillä, vammaistyö on niin arvokasta ja palkitsevaa, vaikkakin toisinaan melko raskastakin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Ihana kuulla, oon täysin samaa mieltä :)

      Poista
  12. Onnea! Itse valmistuin lähihoitajaksi keväällä 2009, se oli jännää aikaa- samaan aikaan valmis ja niin paljon opittavaa.

    Arvostan niitä, jotka tekevät tuon kaiken samalla kun perustavat perheen. Tehtävien ja lapsiperhe arjen yhteen sovittaminen on varmasti haaste. Itse yhteensovitin tavoitteellisen urheiluharrastuksen ja opinnot; aamulla treenit, pari tuntia koulua ja taas treenit. Sairaanhoitajan opinnot tuntuivatkin sitten jo helpoilta kun arjesta tuli karsittua kaikki ylimääräinen.

    Kohti uusia tuulia! Tervetuloa työelämään, kenttä on laaja.

    VastaaPoista
  13. Erittäin_paljon_Onnea! (ihan painotuksella, osaan oman opiskelu- ja työhistorian perusteella nostaa sulle hattua tosta suorituksesta!) :) Ja ihanaa alkavaa kesää, muista rentoutua sillä sehän on kesän tarkoitus ja varmasti ansaittua ;)

    -Susihukka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia! :> jep, takuulla rentoudun :D<3

      Poista
  14. Jes hyvä Demi!! <3 ihana postaus, ihan eläydyin sun fiiliksiin.

    VastaaPoista
  15. Valmistuminen ja minkä koulun päättäminen vain on todella hieno ja iso juttu :) ! Oli se sitten vaikka peruskoulu tai amiska!

    Mulla tänään viimeinen päivä koulua ja sitten on enään 9 viikkoa työssäoppimista ja olen valmistunut lastenohjaaja! :)

    VastaaPoista
  16. Apua! Uskomatonta. Siis kahdehdin sinua kun olet noin ahkera.

    VastaaPoista
  17. Onnea valmistumisesta :) Jostain syystä mulla meinas (kröhöm) tulla tippa linssiin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥♥ jos nyt totta puhuttaan, taisin tirauttaa itsekin tätä kirjoittaessa. On se tunteikasta hommaa toi valmistuminen!

      Poista
  18. Paljon onnea valmistumisen johdosta!

    Oot kyllä kaunis noissa kuvissa.

    VastaaPoista
  19. Aikas mimmi oot! Mun tuli ihan itku sun puolestas kun luin tätä,ONNEE SULLE VALMISTUNEELLE! <3

    VastaaPoista
  20. Vau! Aivan upea Demi, upea saavutus ja upeat kuvat! Onnea hurjasti. Älä vähättele saavutustasi. Et ole mikään tavallinen "tavis-yo-muikkeli" vaan paljon enemmän. Olet tehnyt uskomattoman urakan. Siihen ei kuka tahansa olisi pystynyt. Hienoa. Voit olla todella ylpeä itsestäsi. Kaikkea hyvää. :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana ihana viesti, kiitos älyttömästi!

      Poista
  21. Wautsi! Onnea paljon, oo ylpee itsestäsi! :)

    Vähän sivuraiteille menee, mutta.. Mä en ihan ymmärrä, kun oon kuullu useammalta et ei sitä amiksen lakkia juhlita niinkään mutta ylioppilasjuhlat kyllä järkätään viimesen päälle. Ammattikoulusta päästyäs on ammatti ja rutkasti käytännön tietoa. Eikö sitä juuri pidä juhlia ja arvostaa!

    -Sonja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon samaa mieltä! Kaikki tutkinnot arvostukseen! :D

      Poista
  22. Oiii mitä kuvia! Missä oot ottanu ne?
    Ja onnea Demi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Keravan keskustassa, siinä S-marketin huudeilla ja kirjaston lähettyvillä. Just otettiin oikeaan aikaan kun kirsikankukat oli parhaimmillaan :)

      Poista
  23. Ihana postaus taas❤️ Osaisitko sanoo miksei bloglovin kerro tänne tulleista postauksistasi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ähhhh en osaa sanoa, mut selvitän :)

      Poista
    2. Nyt ainakin toimii:))❤️

      Poista
  24. Onnittelut valmistumisesta! Ihania kuvia, olet kaunis :)

    VastaaPoista
  25. Täällä äiti-ihminen, jolla vuosia jo reilusti tuplasti sinuun verrattuna, lukee tekstiäsi kyyneleet silmissä. Onnea sinulle, nuori urhea nainen! Olet kulkenut uskomattoman polun. En tiedä millä voimilla: suomalaisella sisullako vaiko silkalla apinan raivolla, mutta siitä viis. Hienosti vedetty!

    VastaaPoista
  26. Ihana postaus taas kerran ja paljon ajatuksia herätti, sellainen mistä halusin vielä erikseen kommenttoida on sun upea kirjoitustaito. Lukiessani tätä en yhtään yllättynyt siitä, että olit kaikesta huolimatta pärjännyt noin hienosti äikän kirjoituksissa. En nimittäin muista koska olisin lukenut mitään yhtä lumoavaa tekstiä kuin mitä täältä sun blogista löytyy. Eli ehdottomasti lisää näitä pidempiä kirjoituksia tänne, sun ajatuksia/muistoja/pohdiskeluja on ihana lukea! Sulla olis ehdottomasti myös kaikki taito kirjoittaa joskus vaikka kirjaksi asti :)

    Aurinkoista kevätkesää Demi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi juku, kiitti!!! Kirja onkin mun about villein haaveeni :D Aurinkoista alkavaa kesää sinnekin ♥

      Poista
  27. Onnea ihan hirmuisesti valmistumisesta! :) Olet tehnyt upean työn ja siitä saa olla ylpeä! Aurinkoista kesää! -Janna

    VastaaPoista
  28. Hurjasti onnea valmistumisesta! Olet kyllä kaiken ilon ja onnen ansainnut. :) olen lukenut blogiasi jo pitkään ja usein miettinyt miten hyvä äiti olet ihanalle Viimalle. Ja kuinka ihanan oloinen ihminen muutenkin. Nostan hattua kyllä korkealle ja arvostan kovasti miten olet kaikesta selvinnyt! <3
    Ja kuinka kauniita kuvia sinusta, kauniista ihmisestä.<3
    Aurinkoista kevättä koko ihanalle perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana viesti! Upeaa kesää sinnekin ♥♥♥

      Poista
  29. toi eka kuva oli tosi kaunis itte tykkäsin ja fledakin oli tosi makeen värinen ja kombot taustoineen osui kohilleen :)

    VastaaPoista
  30. Kai mullakin nyt sitten on joku mahdollisuus rämpiä toi kaksoistutkinto läpi, sillä en usko että mulla ainakaan näin opintojen alkuvaiheessa on mahdollisuutta tulla raskaaksi ja jos sen on tuollaisella tarinalla saanut puristettua niin miksi mä en pystyis siihen. Tälläkin hetkellä mua odottaa seitsemän äidinkielen tehtävää ja kaksi itsenäistä kurssia amikseen. Tää teksti tsemppas kyllä ihan mahottamasti yrittämään taas entistä enemmän. Ei se kaksoistutkinto näköjään mikään monsteri ole.

    VastaaPoista