Tyyli: hukassa???

22.8.2016

Pin This





Kuvat otti Sofia!

Juuh elikkäs. En tiedä. En oikeasti tiedä. Muistan vielä muutama vuosi sitten fanittaneeni suuresti värejä. Muutenkin koin olevani kovin värikäs tyyppi. Nyt se ajatus tuntuu vieraalta. Viikonloppuna Julialla sleepover-meiningeissä tehtiin myös vaatteidenvaihtorinkiä kavereiden kanssa. Minä huomasin kahmivani vaatekaapista kaikista kirkkaimmat lumput jakoon ja jättäväni musta/harmaa/valkoiset hyllyihin.

So be it. Jos nyt on väritön kausi, olkoon. Eiköhän keltainen ja vihreä löydä tiensä luokseni, jos niikseen tulee. Tällä hetkellä verhoudun huomattavasti "tavallisemmin" kuin ennen, en jaksa enkä viitsi kikkailla persoonallisten vaatekappaleiden kanssa. Esimerkiksi ihan tavalliset urheiluvaatteet on parasta bestiä juuri nyt. Löysää, mukavaa, rentoa, tavista. Tyyli on ehkäpä hukassa, tai ehkäpä vain juuri näköiseni tällä hetkellä.

Tyylijuttuihin tietysti vaikuttaa ostorajoitukseni, jotka solmin itseni kanssa vuodenvaihteessa. Olenkin totellut niitä. Suurinpiirtein. Olen vähentänyt herätevaateostoksia ja lisännyt tarvevaateostoksia. Olen ostanut enemmän käytettyä ja vähemmän uutta. Olen hillinnyt itseni H&M:n kuvastojen tuijottelulta ja ikkunashoppailulta. Hyvä minä! Vielä minusta ei kierrätyspukeutujaksi täysin ole, mutta sinnepäin mennään.

Tämä kuvissa esiintyvä asu oli rennonletkeä yökyläilyoutfitti lauantailta. Ja - en nyt tiedä johtuuko kerrospukeutumisen vähyydestä vai ihan vain syksystä - nyt sitten niiskutan nuhassa. Ja niin niiskuttaa mies ja poikakin. Snif, hyvää viikkoa tyypit!

Produktiivisuuden sietämätön keveys

17.8.2016

Pin This


Arki resetoi kesän. Meillä oli hyvin hörölörtsönen kesä. Anteeksi, en löytänyt kuvaavampaa adjektiivia. Oli meilläkin omat kipukohtamme ja välillä homma oli hyvinkin sähköistä, mutta aika hörölörtsöistä muuten. Sitä tarvittiin, se tuli ja meni kovaan tarpeeseen. Sitten tuli arki ja painoi resettiä ja nyt pitää aloittaa perusasioista. Päivärytmistä ja pyykkirumbasta.

Tällä viikolla on ollut rankkaa potenssiin kaksi, koska mies on työmatkalla. Hoipun tällä hetkellä vakaasti jossain ”tästähän-selvitään-kyllä” ja ”tarvitsisin-taas-pari-kuukautta-lomaa”-ajatusten välissä. Vähän hetkestä riippuen. Toisaalta taas kaikki sujuu kiireesti mutta loistavasti, päivä hurahtaa äkkiä ohitse ja taas pehmeä sänky odottaa nukkujaansa. Toisaalta taas paljon on vähän liikaa. Oikein hengästyttää, kun ajattelenkin etten eilenkään ollut kotona hereillä kuin alle pari tuntia.

Uudessa duunissa on tsiljoona opittavaa asiaa, muistettavaa käytäntöä ja mieleenpainettavaa talon tapaa. Kaikki se surraa päässäni kuin loppukesän aggressiiviset ampiaiset, ja keskellä yötäkin mieli saattaa olla jossain kollegoiden ja tunnus-salasana-verkostojen pohdinnoissa. Silti se on hienoa. Se on elämää täyttävää, mahtavaa sisältöä se työ. 

Se tuo sellaista aikaansaamisen auvoa tähän arkeen. Minulla on aina kova hinku olla jotain varten, jonkin vuoksi. Työ on siihen juuri sopiva selitys. Sitä tarvitaan rytmittämään päiviä (ja Demiä. HAHAHHA). On ollut ihana opetella uutta, oikein pitkästä aikaa pinnistellä muistia ja venyttää stressinsietokykyä. On ollut ihana olla aikaansaava, energinen ja hereillä melkein pirteänä kello kahdeksan. Produktiivisuus on sietämättömän keveää.


Sateen piiskaamat kasvot, uudet sisätossut, eläinlääkäri, einesmakaronilaatikko, päiväkodin eteinen ja kauppakassista pursuavat banaanit. Siinäpä eilinen pähkinänkuoressa. Ei mitään kummaa, ei erikoisuuksia,  ei lomaa, ei juhlaa. Karkeet arkee, lapseni lapsuutta vain.

Eikä se aina ole harmaata, vaikka taivas olisikin. Taidan sittenkin - vastoin aiempia oletuksiani - tarvita hetkeen tarttumista. Kun vähän keskittyy siihen mitä oikeasti ympärillä tapahtuu, voikin huomata jotain jännää. Kuten vaikka, että ipana on leikkinyt viikon ajan uuden bestiensä kanssa joka päivä. Tai että lehtikaalikin menee smoothien joukkoon jos muut ainekset ovat herkkua. Tai että minä pärjään nyt ja tulen pärjäämään jatkossakin. Sekin on tärkeä huomaaminen se.



ARKI ALKAA

11.8.2016

Pin This


Huomenna aloitan uuden työn. Duuni on päivätyötä, sellaista juuri kuin halusinkin. Sellaista, jota en tekisi loppuelämääni, mutta juuri tähän tilanteeseen se sopii mainiosti. Työssä pääsen hyödyntämään lähärikoulutusta (ja erityisesti vammaistyön osaamista), mutta se ei silti ole kovin hoidollista. Kerroinko nyt tarpeeksi kertomatta suoraan, mitä teen? Hyvä.

Kyllähän tässä vähän pöksyt tutisee, kun huomenna sinne duunipaikalle pitäisi astella kellon lyödessä kahdeksan. Paikka on osittain tuttu, ihmisetkin, mutta onhan siinä aina oma jännityksensä. Toivottakaa onnea..!


Viima aloitti päiväkotitaipaleensa viikon alussa. Heti ensimmäisen päiväkotipäivän jälkeen kotona kuului, kuka oli bestis ja miten kiva oli ollut levätä toisten kanssa. Päiväunet ovat jääneet pois jo aikaa sitten, tosin toivo elää, että päikkärit voisi vielä palauttaa arkirytmiin.

Tsemppiksiä kaikille koulunsa/työnsä/arkensa aloittaville! Kyllä me pystytään tähän? Joo? Toki? Pitää vain löytää ne omat supervoimat ja toimivimmat rutiinit. Toiset konmarittaa koko kämppänsä, toiset post-ittaa kaiken mahdollisen ja toiset käyttävät kalenteriaan jokaisen päivän rytmitykseen. Kaikki hyviä tapoja!


Minun tämän alkavan syksyn voima-aseeni arkirumbaa vastaan ovat:
1) säännöllinen aamupala (about litra smoothieta superfoodeineen, nam!)
2) uusi parisuhdeharrastus (siitä lisää myöhemmin!)
3) metsäkäppäily (tätä harrastetaan muutenkin, mutta erityisesti arki-iltaisin pitää muistaa, että luonto virkistää, vaikka sohvalta lähteminen kauhistuttaisikin)

Saa vinkata omat niksit ja tipsit jakoon!


ps. postauksen kuvitus on täysin Viiman kuvaamaa. Kyllä hänestä vielä hyvä blogikuvaaja sukeutuu!