Loppu

4.12.2016

Pin This

Tätä on vaikea kirjoittaa. On niin paljon ajatuksia ja tunteita, joita ei vain pysty pukemaan sanoiksi. Miten voisin jakaa tämän pohjattoman surun ja sitten taas samalla toiveikkaan kuplivan olon niin, ettei väärinkäsityksiä synny?

Loppu. Minun - meidän - parisuhteen loppu. Sitä kohti vääjäämättömästi ollaan kuljettu jo pidemmän aikaa, vaikka molemmat yrittivät sulkea silmänsä ja korvansa ja lallatella kuinka kaikki on ihan ookoo ja kivaa. Ei ollut.

Kyseessä ei ole mikään asia, minkä olisi voinut korjata tai parantaa. Toinen unohtaa astiat tiskipöydälle ja toinen sukat lattialle, mutta ne on pikkuvikoja. Isommat ahdistukset syntyivät ylitsepääsemättömästä erilaisuudesta: emme jaa samoja arvoja, tulevaisuuden toiveita, ideologioita tai edes huumorintajua. Joskus jaoimme, emme enää.

Suru tulee lopullisuuden tunteesta. Ei tässä mitään asuntoja ostettu tai häitä suunniteltu enää pitkään. Ei vanhettu yhdessä, tämä oli oikeasti tässä. Se surettaa niin paljon. 

Tärkein asia molempien mielestä on tällä hetkellä tuo jälkikasvu. Hän voi hyvin ja siitä pitää pitää kiinni. Ollaan juteltu kolmistaan siitä, kuinka ihmiset joskus muuttavat. Kuinka voi olla äidin koti ja iskän koti. Kuinka voi soitella, tavata, rakastaa ja olla aivan niinkuin ennen. 

Kirjoitan joskus pidemmin, mutta nyt tarvitsen vain aikaa. Ja vähän Tinderiä.

Kevättä odotellessa. Kunhan pääsen muuttamaan ja tulevaisuuden arki pääsee rullaamaan, kaikki järjestyy.

#tb: Oispa kesä

23.11.2016

Pin This















Keravalta Hankoon ja sieltä Turun kautta Naantaliin matkattiin viime kesänä karavaanityylillä. Oli ihana reissu. Tällaisina synkkinä marraskuun iltoina iskee niin ikävä. Seuraavaa kesää odotellessa ♥

Tulevaisuuden tuulilasinpyyhkijät

20.11.2016

Pin This
Vaikka sitä on ikävä uskoa, päivät etenevät nopeasti. Äkkiä on ilta ja seuraava maanantai ja ensimmäinen adventti ja vuosi 2017 ja sitten pitäisikin jo olla seuraavassa elämänvaiheessa. Minun tulevaisuuteni tuulilasi on ollut aikansa huurussa, mutta nyt viimeinkin tuntuu, että näen kirkkaasti.

Yliopisto. Kuten mainitsinkin. Yliopistosta on tullut (lähes) (melkeinpä) (ehkä) ainoa vaihtoehto tulevaan. Olen tehnyt internets-researchia sen verran, että on hankala kuvitella enää muuta korkeakoulua tai opintopolkua yliopiston tilalle.

Olen kelannut ja hylännyt lukuisia urahaaveita. Ravitsemusterapeutiksi? Njä, ainoa mahdollinen koulutus olisi Kuopiossa ja vaatisi hiukkasen parempaa menestystä luonnontieteissä. Viittomakielen tulkiksi? Eih, yliopistotasoinen koulutus veisi Jyväskylään saakka. Opinto-ohjaajaksi? Tulkiksi? Presidentiksi?

Sitten lähestyin koulutustarjontaa käytännölliseltä kantilta: mitä oikeasti kannattaisi opiskella? Työllistymisen, mielekkyyden, kiinnostuksen ja käytännön kannalta. Päädyin viimein Helsingin yliopiston käyttäytymistieteisiin. Ensimmäisenä vaihtoehtona haen yleistä ja aikuiskasvatustiedettä lukemaan. Työllistyminen tapahtuu laajalla sektorilla ja käsittääkseni tätä pääainetta on helpompi päästä lukemaan kuin esimerkiksi luokanopettajuutta.

Käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa suuressa osassa on nk. VAKAVA-koe. Se on pääsykoe, joka koostuu joka vuosi uudesta materiaalista (julkaistaan ensi vuoden alussa). Tämä sama VAKAVA-materiaali pätevöittää hakemaan samassa kokeessa useampaan käyttäytymistieteiden alalajiin: luokanopettajaksi, lastentarhanopettajaksi, erityispedagogiksi ja kasvatustieteilijäksi. Yhden pääsykoemateriaalin hallitsemalla voi siis päästä hakea useampaan alaan.

Tähän tulevaan VAKAVA-kokeeseen nyt aion sitten panostaa. Olen jo ilmoittautunut Valmennuskeskuksen valmennuskurssille ensi maaliskuulle. Uskon ja toivon siitä olevan apua pääsykoeopiskelussa!

Logopedia, toinen vaihtoehtoni, ei kuulu VAKAVA-kokeen piiriin. Siinä on siis eri materiaali pääsykokeissa, kokonaan eri lukeminen ja valmistautuminen. Aion kuitenkin hakea sinnekin, perehtyä ja treenata. Puheen ja kommunikoinnin tutkiminen kiinnostaa kuitenkin sen verran, etten tahdo jättää mahdollisuutta käyttämättä. Minulla ei autoa eikä ajokorttia ole, joten tämä metafora kannattaisi ehkä päättää tähän, mutta sanonpa silti: logopedia on vararenkaani, jonka asennuksesta toivon oppivani riittävästi kevääseen mennessä.

Yhteishaussa saa jäsennellä kuusi eri alavaihtoehtoa. Minun järjestyksessäni viimeisenä tulee olemaan Humakin viittomakielen tulkin tutkinto. Viittomakieltä en ole edelleenkään hylännyt pohdinnoissani, vaikkei se ykkössijalla olekaan. Se on varavaihtoehdon varavaihtoehto. Jos ei sinnekään sitten natsaa, ei sitten mihinkään (koputan puuta).

Myönnän: kärsin ihan jäätävästä tulevaisuusahdistuksesta. Vaikka vatvon näitä asioita päivittäin, vaikka pääsykokeet tulevat jatkuvasti lähemmäs, vaikka tulevaisuus on nykypäivää, silti vain ahdistaa. Joka kerta yliopiston sivut avatessani henkeä salpaa hiukan. Tunteen alkuperää on vaikea selittää - minähän toivon pääseväni opiskelemaan. Tottakai toivon. Toivon hienoa uraa ja tähtään pitkälle. Silti samalla tahdon jäädä tähän elämänvaiheeseen junnamaan, tuttuun ja turvalliseen työssäkäyntiin matalapalkka-alalla.

Ymmärtääköhän kukaan, mitä meinaan? Vaikka nyt onkin suunnitelma valmis, vielä puuttuu toteutus. Tulevaisuuden tuulilasi on pyyhitty, mutta maileja vielä edessä.