Blogi päättyy

30.5.2017

Pin This

En tahdo tehdä vetistelytekstiä enkä muistella menneitä. Bloggaaminen oli pitkään parasta bestiä, mutta sitten ei enää ollutkaan. Aika mennä eteenpäin, tai ainakin jättää tämä ahdistavaksi käynyt riippakivi-tyhjäruutu-ikuinen-bloggaajablokki taakse. Lopetan blogini. Jätän viikoksi-pariksi vielä nykyiset tekstit näkyviin (lähinnä jos haluatte ottaa reseptejä talteen), ja sitten piilotan koko sivuston.

En osaa vielä sanoa, jääkö bloggaamista ikävä. Tai lukijoita, feedbäkkiä tekemisistäni ja kullanarvoisia vinkkejä. Todennäköisesti kyllä, mutta sen vasta aika näyttää. Ja sitten mietitään asiaa uudestaan.

Haluan kiittää kaikkia lukijoitani. Oikein kovasti ja suurella sydämellä. Ei tämä olisi ollut samanlainen jokerimatka ilman vastaanottavaa osapuolta. Kiitos siis <3

Jatkan Vegetuutti-hommia Youtuben puolella, ottakaa se haltuun jos ei vielä ole. Pidän Facebookissa Demi Aulos-sivun kaikenlaiselle sälälle pyhitettynä: päivitän sinne toilailuja, kuvia ja videoita aina silloin tällöin. Instagramista löydyn nimellä demiaulos. Myös sähköpostitse minut tavoittaa, jos tulee jotain erikoista mieleen, demi.aulos at gmail.com.

Aurinkoa ja rakkautta!


Hetki ennen h-hetkeä

2.5.2017

Pin This


Maaliskuun lopusta tähän päivään (tai teknisesti huomiseen) olen valmistautunut yhteen ja samaan asiaan: pääsykokeisiin. Korkeakoulupohdinnoissa päädyin hakemaan Hesojen yliopistoon, ykkösvaihtoehtona yleinen ja aikuiskasvatustiede. Pääsykoe on sama kuin luokanopettajilla, erkkapedaan hakevilla, lto:illa yms kasvatustieteen hakijoilla ympäri maan: VAKAVA-koe.

Siihen aineistona on ollut kuuden akateemisen artikkelin yhteenkoottu teos Samalta viivalta 11. Sitä tässä ollaan nyt plärätty ja päntätty viimeiset kuusi viikkoa. Olen rampannut valmennuskurssilla, kirjoittanut muistiinpanoja, tehnyt harjoituskokeita, alleviivannut, yliviivannut, aikajanoitellut ja käsitekarttaillut. Aluksi akateemiseen tekstiin syventyminen oli hankalaa, mutta kyllä teemat ja aiheet ovat pikkuhiljaa avautuneet.


Istumalihakset ovat toki olleet kovilla, viimeisin vastaava valmistautumisrutistus kun oli kolme vuotta sitten yo-kokeissa. Olen lukenut vähintään muutaman tunnin päivässä, enintään sellaiset kahdeksan-yhdeksän. Täytyy sanoa, että olen ihan tyytyväinen tähän valmistautumiseeni. Jos viime lauantain harjoituskoe olisi ollut tositilanne, ja pisterajat samat kuin viime vuonna, olisin päässyt läpi. Vähän rimaa hipoen, ehkä. Mutta läpi kuin läpi.

Viikonloppuna iski kuitenkin jonkinlainen stoppi koko lukemisiin. Ikään kuin aivot sanoisivat "kiitos, nyt riittää". Tartuin sitten kirjaan, tehtävään tai muistiinpanovihkooni, kaikenlainen vastaanottavuus tuntuu olevan poissa. Joten, mitä viikonloppuuni kuului?




Kolmas PING Helsinki, inspistä, rohkeutta, miljoonayleisöjen omaavia puhujia ja blogituttuja. Ystäväni mökki, ristiseiskaa, sää kuin helmikuussa, rentoa oleilua. Ensimmäinen Stadi-vapunpäiväni, Kaivarinrannassa varmaan kymmenien tuhansien haalaripöksyjen ja lakkipäiden seassa. Kuntosalikäynti, ensimmäinen laatuaan sitten maaliskuun lopun. Eilinen äkki-inspiraatio muutamasta biisistä, piti tottakai kirjoittaa, vaikka yksi lähtikin vähän lapasesta.

Eli paljon ja kaikkea, mutta missä Samalta viivalta 11?! Ei näy. Ei mahtunut kuvaan. Oh boi. Tänään olen pyrkinyt palaamaan takaisin valmistautumisdraiviin, mutta sama aivoblokki tuntuu edelleen. Tässä on nyt tankattu liikaa samaa asiaa. Ne p-arvot, kontekstit, diskurssit, rekisterit, kognitiot ja oppimistuloksia ennustavat tekijät Helsingin metropolialueen yläkouluissa ovat jo hallussa. Huomenna astelen kokeeseen täysin paniikissa tietäen, että teen parhaani, enempään en pysty.


Yhdessä erossa

5.4.2017

Pin This


Tänään oli päivä, jolloin vietin ensimmäistä kertaa aikaa kolmistaan lapseni ja lapseni isän kanssa eron jälkeen. Ero tapahtui loppusyksystä viime vuonna. Sen jälkeen olemme nähneet joulua lukuunottamatta vain pakon sanelemina. En ole tahtonut pitää ylimääräistä yhteyttä. En juurikaan kysellä tai kertoa kuulumisia. Se on ollut tietoinen valinta. Tahdoin muuttaa ja aloittaa tämän uuden arjen rauhassa.

Totta puhuen, syynä oli pelko. Tai huoli. Pelkäsin katumuksen tunnetta, pelkäsin kaipuuta, katkeruutta ja kaihoa entiseen. Hiljalleen kevään edetessä, haavojen parantuessa, välien korjaantuessa tajusin pelkoni olleen turha. Ero oli oikea valinta.

Miksi siis nyt viettää aikaa, kun on sinkkuelämä (yyyyh mikä sana!) hyvässä nosteessa ja muutenkin elo leppoisan vapaata? Koska jälkeläinen. Viiman elämä koki tähän asti suurimman järkytyksensä vanhempiensa erosta. Hän on joutunut sopeutumaan täysin uuteen rytmiin. Kahteen kotiin, vuoroviikonloppuihin ja jatkuvaan kyselyyn: "Kuka minut tänään hakee päiväkodista?" Vaikka sopeutuminen onkin mennyt paremmin kuin osasin odottaa, en silti voi tietää, mitä pienen päässä liikkuu.

Muutettiin Viiman kanssa helmikuun alussa meidän omaan kotiin. Tämä on ihana koti, odottakaas kun pääsen esittelemään! Jo heti muuttoiltana oli lämmin ja kotoisa fiilis. Ero tuntui saaneen virallisen loppunsa, kun ei tarvinnut enää äidin nurkissa könytä. Oli mahtavaa saada omat huonekalut, kaikki omat vaatteet ja tavarat, vain omaan kotiin. Vähitellen tavatessa lapsen isän kanssa puheessa ei ollut satunnaisen kettuilun lisäksi muita kaunoja.

Meillä oli perheenä yksi yhdistävä asia. Luonto. Viiman isä etunenässä, vähän turhankin tietäväisenä kekluja heilutellen, Viima perässä innoissaan muurahaispesiä tutkien ja minä taaimmaisena usein metikköön sopimattomissa vaatteissa instakuvia nappaillen. Metsäretkistä tykättiin aina, oli kyseessä sitten luontopolku tai pururata. Erityisesti lämpimään vuodenaikaan, kun joku (...) ei vain palellut mukana.

Tänään suunnattiin lähimetsään. Edessä talsivia isää ja poikaa katsellessa olo oli vähän kuin vuosi sitten. Tavallinen. Aurinko paistoi ja linnut tsirputtivat, oli mitä kaunein kevätiltapäivä. Silti kaikki oli niin erilaista. Me emme enää olleet perhe, mutta tässä me kävelimme muina retkikuntina. Tunne oli hämmentävä. Ei välttämättä paha, mutta omituinen.

Miespuoliset paistoivat nakkia notskilla ja minä ihailin hiljalleen laskevaa aurinkoa. Tunnelma oli rauhallinen. Tiirailtiin palokärkiä kelopuissa ja rakennettiin majaa yhdessä. Vaihdettiin jopa kuulumisia lähes ilman piiloivailua.

Hyvä vanhemmuus ei ole ydinperheestä tai parisuhteesta kiinni. Erotessa sekä minä että Viiman isä tahdoimme molemmat pitää kiinni Viimalle tärkeistä asioista siinä määrin, kuin se oli mahdollista. Meillä on sama päämäärä: jälkeläisen kasvattaminen jokseenkin järkeväksi aikuiseksi. Meidän on tultava toimeen, vaikka erityisesti alussa se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Tämänpäiväinenkään ei olisi tullut kuuloonkaan muutama kuukausi sitten, mutta nyt aika oli sopiva.

Tämä oli ikäänkuin post-break-up-ihmiskoe. Tärkeä sellainen. Ero on lopullinen, eikä kaihoa yhteiseen ruokakuntaan enää ole, mutta silti tämä onnistui.  Oli mahtavaa huomata, että aikaa todella pystyy viettämään, vaikka ei ole enää parisuhteessa. Yhdessä, mutta erossa.